tiistai 14. kesäkuuta 2016

040. Hei me lennetään!

Niin, me lennettiin. Jep, me molemmat, ei vain kuski. Oltiin tosin aika matalalla, mutta lennettiin silti. Ja ensi viikolla lennetään lisää.




Mulla ei ole mitään kerrottavaa. Ressu kertoi itse kaiken eilen. Voisin toki lisätä siihen, että hän oli kyllä enemmän tai vähemmän nynny. Mut niinhän me kaikki välillä ollaan. Ja mä saan hankkia ne uudet ohjat. Ei haittaa!

maanantai 13. kesäkuuta 2016

039. Hirnahdus kaikki!

Aloitetaan vaikka sillä, että annapas se porkkana taskustasi tänne, mä tiedän että sulla on sellainen!

Tosiaan joo, minä ihan itse täällä tällä kertaa, pukitin Nean pöpelikköön. Se oli tulossa kirjoittamaan teille meidän estekarkeloista, mutta pieleen meni, mä ehdin ihan ite ensin. Mutta mä en jaksa hehkuttaa hyppelöistä, mulla on teille paljon mielenkiintoisempaa kerrottavaa! Tosin mun mielestä tää oli vain ja ainoastaan pelottavaa, mutta Nea sanoi mua nynnyksi. Ilkeetä tuommoinen haukkuminen, mua oikeasti pelotti. Ainakin vähän.


Tosiaan. Nea on saattanut teille kertoakin sellaisista hassuista vaunuista. Ne on ruskeamustat ja niissä on kaksi pyörää sekä pehmoinen penkki, ja kaksijalkaiset kutsuu niitä koppiksiksi. Kauheen vaikea sana. Joka tapauksessa, oon mahdollisesti nähnyt sellaiset ennenkin, kauan kauan sitten, ne oli ihan okei kun näin ne ekaa kertaa. Ja tokallakin oli ihan jees, vaikkakin jouduin änkeämään mun ison masun kahden tikun väliin, hyvä ettei ahtaanpaikan kammoa tule. Kolmaskin kerta meni hyvin, pääsin käveleen niiden tikkujen välissä. Ainut huono puoli siinä oli, että ne mokomat vaunut seurasivat - ihan sama minne menin.


Tänään leikittiin niillä taas. Ja ne oli ihan mun valjaissa kiinni. Vähän mua jänskätti, sit jouduin menee ilman, että Helena käveli mun vieressä samalla, kun Nea ohjasi mua niiden vaunujen takaa. Hei, ihan oikeasti, mitä kummallista järkeä on siinä, että meitsi hiihtää etiäpäin, sitten tulee vankkurit ja jengi istuu niissä? Haloo. Mua alkoi sitten vähän ottaa kans nuppiin ja vähän pitää aina ilkeillä, niin mä en sit jaksanut seistä vaikka käsky kuului.

Koska mä olen poni, mun pitää olla vähän possu, niin mä päätin sitten väistää peffaa sivuun. Mut mun hanuri törmäsi johonkin, joka ei väistänyt. Ja toisessa suunnassa oli samanmoinen. Sit alkoi jo vähän kuumottaa, niin hyppäsin sivuun. Enkä siltikään päässyt eroon siitä tiellä olevasta mokomasta, joten eikun eteenpäin. Ja, jösses, ne tuli perässä! Sit kuumotti jo pahasti, ne vaan seurasi ja seurasi. Nea jäi jo matkasta, ja meikäpoika senkun laittoi kaviota toisen eteen, mut en saanut niitä mokomia karistettua mun kannoilta. Ja kenttä on vähän pieni tommoiseen, et karkuun täytyis päästä vikkelään, mutta pakkohan se oli yrittää. Ne ei väsynyt ei millään, ja just, kun musta tuntui, että ei ne aiokaan mua syödä, se toinen tikku kolahti maahan! Pakkohan mun oli karauttaa karkuun kun jänskätti niin pirusti. Onneks ne sitten jäivät kyydistä, niin mäkin pystyin hidastaan vähäsen. Menin sit Janitan viereen turvaan, ja se keräili ne pahukset pitkät narut pois mun koivista.


Tähän väliin on muuten pakko hehkuttaa! Nea sanoi että olihan tosta jotain hyötyäkin, se nimittäin pääsi eroon niistä pitkistä naruista, joita se kutsuu ohjiksi. Ja mä kun luulin pääseväni töistä, niin ei, kun hän ilmoitti innoissaan että "jee, saan vihdoin hyvän tekosyyn ostaa uudet ja paremmat". Hitsi.

Takaisin aiheeseen. Sit me käveltiin Nean kanssa, kun mun pelottava vastustaja retkotti keskellä kenttää. Vähän mua jännitti mennä siitä ohi. Miettikää, Nea uskalsi istua niiden päälle! Sen jälkeen mä totesin, että ehkä ne onkin ihan okei. Ja mäkin uskalsin tulla ihan viereen. Ja koskea mun turvalla sitä pehmoista penkkiä. Nääh, ei se olekaan niin paha. Kyllä muakin sit vähän nolotti, ja lopuks oltiin taas ihan frendejä niiden vankkureiden kanssa. Mut tällä kertaa niin päin, et mä tulin vasta niiden perässä. Vähän mua kyllä edelleen kuumotti, mut koska ne ei syönyt kaksijalkaisiakaan, ehkä mäkin saan pitää kaikki neljä omaani.




Jep jep, nyt riittää kuulkaa poniturinat. Vaativasti tuo kaksijalkainen tuijottaa meitsiä kädet puuskassa, joten taidan livahtaa takaisin pihattoon. Heippa!

perjantai 10. kesäkuuta 2016

038. Enemmän ja vähemmän rankkoja ratsastushetkiä

Me ollaan taas innostuttu tästä ratsastelusta. Tosin satula on saanut jäädä talliin pölyyntymään (ei muuten pölyynny, ostin vihdoin sen uuden satulansuojan!) hyvin me ollaan viihdytty ilman sitäkin. Turhia tuommoiset. Vasta tänään me kaivettiin satula mukaamme, sekin lännenversiona. Ja huomenna on aika taas lainata Pennin satulaa, joten omalla on oikein rattoisa loma siellä rehuhuoneen seinustalla omassa, rakkaassa telineessään.



Noh, nyt menee ihan runoiluksi, siis asiaan. Ressu on ollut niin hyvä ja kiva viime aikoina, ettei yhtään tee mieli hypätä alas selästä! Johonkin se on aina ollut pakko lopettaa. Erikoisen hyvin meillä on mennyt tiistaiaamuna, kun olimme töissä jo seitsemän aikaan. Jestas. Janita jälleen kerran heilui kameran kanssa sunnuntaina, ilman satulaa -kuvat siis siltä päivältä. 


Keskiviikkona saatiin Arilta uudet, tuliterät monot ja taas kelpaa painella. Niissä oli oikeen kuparinaulat, varmasti menee aivan täysii. Tai luulisi ainakin, totuus on sitten asia erikseen. Ei me kovin kovaa juostu, se kokeiltiin kärryillä. Ne oli ihan ihka ekaa kertaa perässä kiinni. Mentiin suoraa ja mentiin mutkia. Ja vempaimet pysyivät matkassa. Olen erittäin ylpeä. 


Jep. Kääntäkää katseet poniin ja unohtakaa tuo kuski, joka tekee jotain aivan
omiaan. Ainakin juuri tuolla hetkellä.



Tänään me harrastettiin taas jotakin länkkäriin viittaavaa. Me käytiin Puuilossa pyörähtämässä ja sattumalta mukaan tarttui suitset... Muttakun ne oli samaa sävyä satulan kanssa ja niissä oli kans hirveesti vihreitä blingejä. Ja himputin lyhyet ohjat. 
Tänään oli pääasiassa videopäivä. Mut on meillä yksi kuvakin. Jonka laatu on huono. Eikä kuski osaa istua. Mut poni on kiva. Joten katsokaa.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

037. Viime päivien jännittäviä tapahtumia...

...ja myös ei-niin-jännittäviä.

Moikka! Viime postauksesta taas on päässyt aikaa vierähtämään, jostain kumman syystä. Syy saattaa hyvinkin olla lämpimät kelit ja laiskuus istahtaa koneelle, tiedätte varmasti fiiliksen. Siispä luvassa on muutaman päivän kuulumiset hiukan tiivistettynä.

Ensimmäisenä se kaikkein tärkein: Ressu palasi pihattoon! Tosin nyt vain kesäksi. Penni on tammoista ainut, joka ei anna Ressun astua, joten sinne se Herra Poni tuupattiin Pennin kaveriksi, kun muut pihaton asukkaat on muualla laitumella. Kun muut tulee takaisin, palaa myöskin Herra Poni omaan yksiöönsä sisälle talliin. Tällä hetkellä pihatossa on vielä toinen tamma Pennin lisäksi, mutta hänkin on ilmeisesti lähdössä pikapuoliin laitumelle. Ressusta ja Flora-tammasta tuli kyllä kavereita, joka paikkaan ne menee vierekkäin ja hirnuu toisilleen kun Ressu lähtee töihin, että oikein harmittaa erottaa ne!


Nyt ollaankin saatu nauttia monen monta päivää ylikuumasta säästä - ainakin ratsastusta ajatellen, tunneista puhumattakaan. Meillä on ollut oikein tuntirupeama tässä viime päivinä, nimittäin keskiviikkona Krista Mutanen tuli pitämään istuntatunteja, ja voi että näitä on odotettu! Olimme äidin kanssa molemmat puolen tunnin tunnilla, joten Ressulle tuli sopiva tunnin rupeama. Ja mä opin niiin paljon uutta, etten enää edes muista niitä kaikkia, huh. Onneksi Krista tulee uudelleenkin!


Onko joku vähän suloinen?



Eilen torstaina olikin sitten paluu Anitan silmien alle. Anita sanoi meidän kehittyneen valtavasti, ja se jos jokin toi hyvän mielen, ei olla siis menty huonompaan suuntaan - paitsi masusta. Mutta hei, nyt on kesä, silloin saa vähän läskeillä, kunhan me muistaa myös sulattaa ;) Siitä päästäänkin siihen yhteen uutiseen: Me ollaan nyt totisesti löydetty Ressun kanssa meidän nappulat, yhtäkkiä kaikki on vain alkanut toiminaan niin hyvin, etten viitsi sanoa sitä ääneen, koska sitten lakkaa toimimasta, ihan varmasti. Meidän wannabe-kouluratsukon meno alkaa hahmottua jo siihen tarkoituksen mukaiseen suuntaan, eikä allekirjoittanutkaan enää (kovin usein ainakaan) leiki jauho- tai perunasäkkiä. Ei huono, pakko myöntää.
Tänään otettiin sitten vihdoin vähän iisimmin: Me lähdettiin maastoon Pennin ja Janitan (joka on muuten taas ottanut kaikki postauksen kuvat) kanssa. Heitettiin se pitkä, uusi lenkki, josta toivottavasti olen jo tännekin hehkuttanut. Otettiin jopa monta onnistunutta ravipätkää ilman, että Uljaan Mustan etukaviot kauhoivat kohti taivasta tai liian kevyttä peräpäätä. Kuskin hymy on korvissa tai vielä vähän korkeammalla....

...kunnes silmissä välähtää. Sitten varmistetaan Janitalta, että "oliks toi salama?". Sitten tuijotetaan toisiamme tyhminä ja seuraavaksi otetaan muutama steppiaskel eteenpäin. Se muuten oli salama, ja nyt rytisee. Allekirjoittanut tunnetusti pelkää ukkosta enemmän, kun kaikki muut ihmiset maan päällä yhtään mitään yhteensä. Joten eikun alas selästä. Sitten todetaan että hetkonen, me ollaan täällä keskellä aukeaa. No, sitten kakkosvaihde silmään ja liitoravia pois aukeelta. Janitakin tuli varmuudeksi alas ja matka jatkui kävellen järkyttävän ihanassa kaatosateessa maustettuna jyrinällä ja tärisevällä Mustan Ponin kuljettajalla. Sade loppui tavalliseen tapaan kuin seinään ja ukkonenkin pelästyi meidän hurjia poneja ja päätti ilmeisesti painella muualle, koska loppumatka käveltiin kuumassa, hiostavassa auringonpaisteessa aivan läpimärkinä - ai satoiko täällä minuutti sitten? En usko.

Mutta tulipahan koettua maastoilu ukkosella - eikä muuten mennä uudelleen vaikka hengissä ollaankin. Aurinko tuolla porottaa edelleen, mokoma. Aivan väärään aikaan, jälleen.


Ja jotta elämä ei aivan tylsäksi muutu, niin katselkaapa mikä mulkosilmä tuo otus on! Mä on kans aika mulkosilmä, kun Herra päätti heti pesun jälkeen kierähdellä siinä koko pihaton ainoassa kuopassa, jossa on irtohiekkaa vaikka muille jakaa. 

Suosittelen kiinnittämään huomion tuohon pääkoppaan, tuo silmä on varsin mielenkiintoinen!

Huh. Nyt on ploki saatu ajan tasalle, joten saatan livahtaa valmistelemaan itseäni huomisiin päättäjäisiin.