055. On aika hiljaa kiittää

Blogi, facebook ja instagram ovat kaikki olleet jälleen kerran epäaktiivisina jo viikkoja, ja tällä kertaa mulla on sille ihan oikea syy.

kuvat (c) Janita

Someista ei oo saanut lähiaikoina sitä kuvaa, miten meillä menee - ei alkuunkaan, ja johtunee myös osittain epäaktiivisuudesta. Meillä ei nyt suju ollenkaan hyvin, ja siitä mä tulinkin nyt kertomaan.

Toissa viikon lauantaina Vilman ollessa meillä ja lähtiessämme neljän hevosen porukalla maastoon, sattui meille pieni äksidentti. Ressu pelästyi jotakin olematonta eikä rauhoittunut millään, ja kaaottinen tilanne päättyi päivystykseen Ressun päästyä irti ja potkaistuaan mua päähän ja käteen. Pahemmin ei onneksi käynyt kenellekään, mitä nyt silmälasit heittivät volttia. 

Ressun käytös on tämän kahden viikon sisällä muuttunut radikaalisti, se saattaa karsinanovensa yli hyökkiä hevosia tai ihmisiä päin syyttä ja varoittamatta tai peruuttaa käytävällä toisen hevosen päälle ohikulkumatkalla. Sen karva on älyttömän huonossa kunnossa ja lähes kaikki lihakset tippuivat alle viikossa.

Jokin on siis pielessä. Ihan oikeesti.

Tää on asia, mitä mä en ikinä uskonut sanovani tässä vaiheessa yhteistä taivalta. Mä en halua sanoa tätä. Tää asia tuottaa mulle hirveän pahan olon ja niin ison tuskan, ettei sitä voi käsittää kukaan. Mä rakastan Ressua enemmän kuin mitään muuta, vaikka mun on myönnettävä että osittain mä alan pelätä sitä. Tässä maailmassa mikään tai kukaan ei oo ollut mulle näin tärkeä, mistään muusta luopuminen ei oo näin vaikeaa, enkä oo takuulla ikinä ollut näin rikki. 

Ressusta tulee enkeliheppa.

Vaikka tää on rankkaa, elämässä jatketaan eteenpäin, eiks niin? Muistot ei koskaan katoa <3